ONKO HELSINGIN PAKKO KASVAA?
Lauri Nordberg 23.3.2021

Viime syksynä ryhmä kaupunkisuunnittelun ja ympäristön asiantuntijoita ja asukasaktiiveja vetosi Helsingin päättäjiin vuotuisen asuntotuotannon vähentämiseksi suunnitellusta 7 000 asunnosta. Perusteena oli se, että suuri asuntorakentamisen määrä leviää väistämättä tärkeille viheralueille ja uhkaa arvokasta kulttuuriympäristöä. Kävikin päinvastoin. Valtuusto nosti vuotuisen tavoitteen 8 000 asuntoon.

Useat Helsingin johtavat poliitikot ovat vaatineet vieläkin suurempia tuotantomääriä. Esimerkiksi Vihreiden puheenjohtaja Maria Ohisalo, ilmoittaessaan asettumisestaan ehdolle Helsingin kuntavaaleissa, ilmoitti: ”Helsingissä vihreät nostaisi vuotuisen asuntotuotantotavoitteen 7 000 – 8 000 asunnosta ainakin 10 000:een. Vihreät rakentaisi uusia asuntoja Pasilan Postipuiston ja Roihupellon vanhan kauppa- ja teollisuuskeskittymän kaltaisille alueille, jotta uudisrakentaminen ei vahingoittaisi lähiluonnon monimuotoisuutta” (Iltalehti 9.12.2020).

Analysoidaanpa nyt vähän tuota kannanottoa. Pasilan Postipuisto on jo kaavoitettu ja osin rakennettukin 6 000 asukkaan asuntoalue Metsäläntien eteläpuolella. Se kuuluu Pohjois-Pasilaan, jonne on tulossa yhteensä 12 000 asukasta. Siitä siis riittäisi tulevina vuosina vajaan yhden vuoden asuntotuotannoksi. Roihupellon kauppa- ja teollisuusalue ei kartalla näytä kovin suurelta. Siitäkään tuskin riittää vuotta pitemmäksi ajaksi etenkin, kun vihreät toisaalta ovat vaatineet työpaikkojen säilyttämistä, jopa lisäämistä Helsingissä. Mitkä olisivat muita näiden ”kaltaisia” alueita, sitä Ohisalo ei kertonut. Toisaalta hän lupasi, että uudisrakentaminen ei saa vahingoittaa lähiluonnon monimuotoisuutta. Se on lupaus, jonka kaikki ympäristötietoiset helsinkiläiset painavat visusti mieleen. Mihin uudet asunnot sitten sijoitetaan, kun mainitut kriteerit täyttäviä alueita ei enää löydy? Lopetetaanko asuntotuotanto silloin tykkänään? Eikö olisi parempi, että asuntotuotantoa pikemminkin vähennettäisiin nykyisestä, jotta rakennustoiminta voisi jatkua pitempään ja tasaisempana?

Ohisalo ei ole suinkaan ainoa huikeita asuntotuotantotavoitteita esittänyt poliitikko. Samansuuntaisia ehdotuksia on tullut Helsingin muiden suurten puolueiden piiristä, tosin ilman lupausta säilyttää samalla luonnon monimuotoisuus. Viimeksi sitä vaati kokoomuksen pormestariehdokas Juhana Vartiainen. Se herättää huolestuneita kysymyksiä. Ovatko johtavat poliitikkomme niin tietämättömiä tosiasioista, että voivat tehdä tuonkaltaisia ehdotuksia? Vai tekevätkö he niitä täysin tietoisina siitä, että heidän keskenään ristiriitaisia vaatimuksiaan ei voida toteuttaa? Helsingin uutta yleiskaavaa tehtäessä omaksuttiin nopean kasvun väestötavoite, jonka mukaan kaupungin väkiluku (ilman Östersundomia) vuonna 2050 olisi 860 000. Nyt täällä asuu noin 660 000 henkeä. Lisää tulisi siis lähes Tampereen kokoisen kaupungin verran. Jos vuotuinen asuntotuotanto nostetaan 10 000 asuntoon, tuo väestömäärä saavutetaan kuitenkin jo vuonna 2041.

Jos edelleen jatketaan samaa tahtia, 2050-luvun alussa Helsinki olisi yli miljoonan asukkaan metropoli. Tosin on epäselvää, minne uudet asunnot sitten sijoitetaan. Ehkä Helsingistä tehdään uusi Hongkong? Alkua nähdään jo Kalasatamassa. Ylisuurten asuntotuotantotavoitteiden haitalliset seuraukset ovat jo nähtävissä. Helsingissä lähes kaikki kaavoitus on nykyään tiivistä ja korkeaa rakentamista. Enää ei juurikaan kaavoiteta uusia omakoti- tai rivitalotontteja tai edes pienkerrostaloja. Kuninkaantammi on miellyttävä poikkeus. Asemakaavalla suojellut puistotkaan eivät enää ole turvassa, esimerkkeinä Saimaanpuisto ja Savonpuisto Alppilassa ja Riistavuoren puisto Etelä-Haagassa. Myös Espoo ja Vantaa ovat keskittymässä pääasiassa tiiviin, korkean kerrostalotuotannon rakentamiseen. Kaikki eivät halua asua ahtaissa betonisiiloissa. Vehreyttä, auringonvaloa ja inhimillistä mittakaavaa kaipaavat keski- tai hyvätuloiset lapsiperheet muuttavat pois. Nurmijärvi-ilmiö on käynnistynyt uudestaan. Lähes neljä viidestä muuttajasta on alle 35-vuotias. Muutetaan miellyttävämpään ympäristöön, jossa tehdään etätöitä ja tullaan pari kertaa viikossa Helsinkiin, omalla autolla tietysti. Sitä helpottaa vielä se, että kaupunki sallii auliisti rakentaa keskustaan uusia pysäköintitaloja ja -luolia. On tapahtumassa juuri se, mitä tiiviin kaupungin kannattajat sanovat haluavansa välttää. Kantakaupungin asuntovaltaiset alueet joutuvat kärsimään läpiajoliikenteen ruuhkista, tungoksesta ja saasteista.

Voimakkaan kasvun ja tiiviin rakentamisen puoltajat puhuvat ns. kasautumisedusta. Metron ja Kehäradan kiinteästi yhteen niveltämät Helsinki, Espoo ja Vantaa muodostavat käytännössä yhden kaupungin, jossa nyt asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Eikö siinä jo ole tarpeeksi kasautumista? Kun pormestari Jan Vapaavuori sanoo, että suurkaupunkien kasvu on kansainvälinen megatrendi, jolle ei voi mitään, siinä on kyllä tiettyä perää. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että tuosta megatrendistä on vahingollisia seurauksia ja sitä on pyrittävä määrätietoisesti hidastamaan ja pienentämään. Mitä sitten pitäisi tehdä? Aluepolitiikkaa tulee tehostaa niin, ettei pääkaupunkiseudulle ole muuttamassa niin paljon ihmisiä. Se tarkoittaa ennen kaikkea maakuntien keskusten, mutta myös seututason ja pienempienkin keskusten tukemista. Tärkeää on myös, ettei valtiovalta omilla toimillaan kiihdytä pääkaupunkiseudun kasvua. Tällaisia toimenpiteitä olisivat miljardeja maksavien ja täysin tarpeettomien jättiläisinvestointien, kuten Helsinki-Tallinna tunnelin, Lentoradan tai Pisararadan rahoittaminen.

Pääkaupunkiseudun kasvun hillitseminen ei ole vain maakuntien, vaan myös täällä asuvien ihmisten etujen mukaista. Markkinataloudessa asuntojen kysynnän väheneminen merkitsee niiden hintojen ja vuokrien laskua. Asukkaille tärkeitä puistoja ja muita viheralueita voidaan säästää muutoin näköpiirissä olevalta rakentamiselta. Osa noista 10 000 ihmisestä olisi kuitenkin lähivuosina pyrkimässä pääkaupunkiseudulle.

Mitä sille asialle olisi tehtävä?
Viime syksynä matkustin junalla pääradan varren pikkukaupunkeihin ja tutustuin kuhunkin yhden päivän ajan. Se oli miellyttävä ja ajatuksia herättävä kokemus. Kaikki nuo kaupungit, Kerava (37 000), Järvenpää (44 000), Hyvinkää (47 000) ja Riihimäki (29 000), ovat mitä sopivimpia vastaanottamaan uusia asukkaita. Niissä on pääosin säilynyt inhimillinen mittakaava, uutta ja vanhaa rakennuskantaa, valmis palvelurakenne, oma historiallinen identiteetti ja laajat ulkoilualueet asutuksen lähellä. Omalle rautatieasemalle voi kävellä tai pyöräillä ja 20-50 minuutissa olet Helsingin keskustassa.
Junayhteyksiä voi vieläkin kohentaa. Väylävirastolla on meneillään hanke Pasila-Riihimäki välin parantamiseksi niin, että koko välillä olisi neljä raideparia. Sen toteuttaminen vain sujuu tuskastuttavan hitaasti. Kuitenkin tälle hankkeelle on vähintään yhtä hyvät perusteet kuin Espoon kaupunkiradalle. Nekin 105 miljoonaa euroa, jotka valtio on MAL-sopimuksessa lupaamassa Riistavuoren puiston vaarantavan Vihdintien ns. pikaraitiotien rakentamiseen, tulisivat paremmin käytetyiksi asuntotuotannon edistämiseen pääradan varressa.
Pääradan kaupunkien lisäksi on muitakin paikkoja, joissa voi asua miellyttävästi ja halvalla, mutta kuitenkin lyhyen juna- tai bussimatkan päässä Helsingin keskustasta: Porvoo, Mäntsälä, Lohja, Kirkkonummi, Siuntio. Helsingin seudusta ei siis tulisi Los Angelesin kaltaista autokaupunkia niin kuin tiiviin kaupunkirakenteen puolustajat ovat meille väittäneet. Nyt olisi radanvarren ja muiden pikkukaupunkien kaavoittajilla ja päätöksentekijöillä erinomainen tilaisuus täyttää se aukko, jonka rakennusoikeutta ahnehtivat suuret kaupungit ovat jättäneet. Toivottavasti he eivät tee samoja virheitä kuin nämä, vaan säilyttävät kaupunkinsa vehreyden, väljyyden ja inhimillisen mittakaavan. Kaikille potentiaalisille Helsinkiin tulijoille ei tarvitse rakentaa asuntoa kaupungin ahtaitten rajojen sisäpuolelle.
Edellä hahmoteltu kaupunkimalli on kaikkien etu. Pikkukaupungit saavat kehitykselleen tervetulleen piristysruiskeen, ja helsinkiläiset voivat säilyttää heille rakkaat puistot, metsät ja kalliot niitä uhkaavalta tehorakentamiselta.

Lauri Nordberg, vanh.hallitussihteeri ympäristöministeriössä (eläkkeellä)
Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen 1970-1992
Uudenmaan liiton liittohallituksen varapuheenjohtaja 1993-1996